Parraton mies

Esko Valtaoja on uhrannut partansa Nenäpäivän alttarille. Nenäpäivä, tiedättehän, on se tapahtuma, joka saa Ylen väen innostumaan, suorastaan riehaantumaan, oikein kunnolla. Tosikkona minulle ei ole oikein auennut, mistä on kyse, mutta varmaan se jotenkin liittyy Ylen ydinosaamiseen, ehkä jopa yhteiskuntavastuuseen.

Esko Valtaoja sopii Nenäpäivän tähdeksi kuin nenä päähän. Hänestä on viime vuosina tullut Mr. Tiede, tieteen varttijulkku, kuten hän itse sanoo. Hän viihtyy hyvin julkisuudessa ja sanavalmiina miehenä hän kommentoi tarvittaessa kaikkea mikä liikkuu.

Tapasin avaruustähtitieteen professorin viime joulukuussa Tampereella eräissä juhlissa, missä paparazzi yllätti ja otti meistä kuvan. Muutaman minuutin keskustelun perusteella voin vakuuttaa, että Esko on oikein hauska ja henkevä mies.

Tänä vuonna ilmestyi Ursan kustantamana Valtaojan kolumnikokoelma (Ensimmäinen koira kuussa), jossa on kirjoituksia kymmenen vuoden ajalta. Valtaoja kirjoittaa pilke silmäkulmassa ja popularisoi tiedettä niin, että tyhmempikin pysyy kärryillä. ”Kannattaa muistaa, että me kaikki elävät olennot  olemme tähtien ydinjätettä, paitsi tietysti naiset, jotka ovat tähtipölyä.”

Kirjoitusten otsikot kertovat, mistä on kysymys. Juttuja on laidasta laitaan. Muutama esimerkki: Rahaa ja onnellisuutta, Fukushima ja Aleksanteri Suuren ilmavaivat, Maailmanhistorian sirkusprinsessat, Pahis-Nalle ja Uppo-Nalle, Polkupyöräilyn ihanuudesta, Ihan homoo ja Kalsarifilosofiaa jokamiehelle.

Valtaoja puolustaa homojen oikeuksia ja ydinvoimaa, vinoilee persuille ja Räsäsen Päiville sekä kumoaa huonosti perusteltuja väitteitä.

Pidin erityisesti Valtaojan puolustuspuheesta meille mokaajille. Hän antaa Homo Sapiensille (viisas ihminen) jopa uuden määritelmän: epäonnistuva eläin. Hän kirjoittaa, että vain ihmisellä on varaa epäonnistua jatkuvasti. Epäonnistunut eläin on saman tien kuollut eläin.

Menestystä palvotaan niin, että unohdamme elämän koostuvan lähes yksinomaan suurista ja pienistä epäonnistumisista. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Mokaaminen onkin aivan liian vähän arvostettu inhimillisyytemme peruspiirre. ”Riemuitaan toki onnistumisista, mutta annetaan myös epäonnistumisille arvonsa. Niihin sentään perustuu kaikki.”

Ei muuta kuin kohti uusia epäonnistumisia!

Viihdyin oikein hyvin Valtaojan tekstien parissa. Jos hän ei ota muita vakavasti, ei hän ota itseäänkään. Hän pilkkaa jopa omaa ulkoista olemustaan: ”Naaman suhteen ei ole muuta tehtävissä kuin koettaa peittää mahdollisimman suuri osa karvoituksen alle ja hymyillä sen näköisenä, että sisäistä kauneutta täältä takaa löytyy, uskokaa pois.”

Mutta miten on nyt, kun parta on poissa. Lähtikö Valtaojalta myös valta. Vanhan testamentin Simsonin voima perustui hänen hiuksiinsa. Petollinen vaimo Delila leikkautti Simsonin hiukset ja se oli Simsonin loppu.

Houkutteliko Yleisradio Valtaojan ansaan? Parta lähti ja arvokkuus meni. Ottaako joku vielä vakavasti parrattoman Valtaojan?

Antti Tuuri ja taivaalliset häät

Antti Tuurin kirjatehdas jauhaa kirja vuodessa, kaksi parhaassa –tahtia vuosikymmenestä toiseen. Siihen ei moni pysty. Ja minkäs mies sille mahtaa, että ihmiset ostavatkin hänen kirjojaan.

Syksyn uutuus Alkemistit II jatkaa suoraan siitä, mihin ykkösosa jäi. Ollaan 1780-luvulla ja suomalaiset neropatit, vuoritoimen johtaja August Nordenskiöld ja maanmittari Carl Bergklint yrittävät tehdä kultaa oikein Kustaa kolmannen suojeluksessa. Eihän siitä mitään tule.

Ensimmäisessä osassa puhuttiin maallisesta rakkaudesta, nyt haaveillaan taivaallisista häistä. Onnea etsitään monella tasolla.

Kirja perustuu tositapahtumiin ja se on sekoitus tiedettä, uskontoa ja mystiikkaa. Nordenskiöld pakenee velkojiaan Uudestakaupungista Tukholmaan ja nuoren vaimonsa menettänyt Bergklint seuraa perässä.

Minäkertoja Bergklint on ns. hyvä ihminen. Vaimonsa kuoleman jälkeen hän ei vilkuile enää muita naisia vaan odottaa kärsivällisesti taivaallisia häitä. Bergklint on kuin Dostojevskin Myskin Idiootissa, hyväntahtoinen mutta naiivi. Nordenskiöld taas on kyynisyyteen taipuva uskon kilvoittelija, joka nauttii myös maallisista iloista.

Antti Tuuri on mestarikertoja ja aiheet on kunnianhimoisesti valittu. Taustatyöt on tehty perusteellisesti eikä hän sorru helppoon ihmissuhdehömppään. Hän luottaa lukijaan eikä tavoittele pikavoittoja. Hän on kehittänyt omintakeisen, lavean tyylin, jonka tunnistaa helposti.

Pidän Tuurin rauhallisesta tyylistä. Eikä pidä unohtaa huumoria. Se on niukkaa ja vähäeleistä, hiljaista huumoria, joka pitää lukijan valveilla. Ihmisten tarkkailu on kirjailijan työtä.

Kirjoittaminen on Antille elämäntapa; kirjoitan, siis olen olemassa. Hänellä on myös iso joukko uskollisia lukijoita, joille kelpaa kaikki mitä hän kirjoittaa.

Jossain vaiheessa kyllästyin Tuurin kirjoihin enkä niitä lukenut. Eräs tuttavani moitti hänen tekstejään virkamiesproosaksi, mitä se sitten tarkoittaakin, ja olin olevinani samaa mieltä. Nyt olen jo aikoja sitten palannut takaisin.

Olen tuntenut Antti Tuurin yli 50 vuotta. Olimme vuoden samassa koulussakin, Lappajärven silloisessa keskikoulussa, Antti viidennellä, minä ensimmäisellä luokalla. Antin isä oli maanmittarina Lappajärvellä. Emme muistaakseni silloinkaan käyneet syvällisiä keskusteluja.

Ylioppilaaksi Antti kirjoitti Vimpelin yhteiskoulusta. Se taitaa edelleen olla ainoa koulu, jonka ylioppilaista kaksi on saanut kirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Anna meille jälleen ensi syksynä meidän jokavuotinen Tuurimme!

Pariisi, Picasso ja Vuitton

Olin viikonloppuna Pariisissa, tuossa ”uuden ajan Baabelissa, synnin ja suuruuden pesässä”, kuten Topelius kirjoitti vuonna 1854 lähestyessään kaupunkia ensi kertaa junalla Brysselistä. Totta puhui Topelius, vaikka satusetä olikin.

Pariisi on edelleen mahtipontinen ja syntinen suuruuden pesä. Ranska näyttelee suurvaltaa ja joissakin asioissa saattaa sitä ollakin. Otetaan nyt esimerkiksi tämä Vuitton –miljardöörin Bernard Arnaultin uusi museo, joka avattiin pari viikkoa sitten. Arnault on Ranskan rikkain mies.

Vuitton –museo on jälleen uusi maamerkki Pariisin kymmenien monumenttien maineikkaassa joukossa. Se on sellainen hökötys, että sen kuvaamiseen eivät minun taitoni riitä. Jonkun mielestä se on kuin valtava laiva, joka on heitetty puiston keskelle tai sortunut kerrostalo, jossa rakennelmat törröttävät miten sattuu.

Rakennuksen suunnitteli Frank Gehry, sama mies, joka on suunnitellut myös Bilbaon kuuluisan Guggenheimin. Tavanomaista ei ole haettukaan. On selvää, että tästä rakennuksesta puhutaan  pitkään.

Ei sillä ole väliä, onko uusi luomus hyvä vai huono, ruma vai kaunis. Joka tapauksessa se on vaikuttava ilmestys puiston keskellä ja kauneus on tunnetusti katsojan silmässä. Kun ammattilaiset riitelevät, ihmiset kaikkialta maailmasta rientävät katsomaan tätä ihmettä. Ja se on tarkoituskin.

Vuitton –konserni myy luksustuotteita käsilaukuista kosmetiikkaan, samppanjasta konjakkiin. Tuskin uudesta museosta on bisneksillekään haittaa. Näkyvyys on taattu.

Vuitton-Arnault on kiistelty mies. Hän muutti kirjansa Belgiaan, kun Ranska sääti ylimääräisen veron yli miljoona euroa vuodessa ansaitseville. Hän ei Ranskassa ole ollut kovin suosittu herra, vaikka museon rakentamiseen ei veronmaksajien rahoja suoraan ole käytettykään. Uusi museo kiillottaa Arnaultin tahraista kilpeä.

Pariisi on aina osannut hätkähdyttää. Vuitton -museon yksi varhainen edeltäjä on Eiffel-torni, maailman korkein rakennus, kun se valmistui maamerkiksi Pariisin maailmannäyttelyyn 1889.

Minulla oli matkalukemisena Juhani Ahon kirja Muistelmia ja matkakuvia. Siinä Aho kirjoitti 125 vuotta sitten Eiffeltornista aivan kuin olisi tuijottanut tämän päivän Vuitton –museota: ”Olen muuttunut pieneksi, tuhottoman tuhoiseksi kääpiöksi tämän jättiläisen haarojen alla. En voi muuta kuin suu auki ihmetellä ja masentumistani masentua. Ainoa lohdutus on, että tuolla yhäällä tornin ensimmäisellä sillalla ovat muut yhtä pieniä kuin minä. Jään tällä kertaa kaula kenossa tuijottamaan Eiffeltornin satoihin tuhansiin sälöksiin…”

Joku kysyi, oliko siellä Vuitton –museossa taidettakin. Olihan siellä, mutta se on sivuosassa. Suurin osa tulee ihmettelemään itse rakennusta, joka on tietysti myös taideteos.

Vuitton –museon kanssa lähes samaan aikaan avattiin viisi vuotta remontissa ollut Picasso –museo. Kyllä sielläkin ihmettelemistä riittää monessa kerroksessa.

Ja kun Pariisissa kaikki on suurta ja mahtavaa, niin ovat myös Picasso-museon remontin kustannukset. Remontin piti valmistua kahdessa vuodessa, se kesti viisi vuotta. Budjetti ylittyi 22 miljoonalla ja loppuhinnaksi tuli 52 miljoonaa.

Kyllä sillä hinnalla kelpaa Picassoja katsella. Tilat ovat hienot ja kokoelmat ainutlaatuiset. Eikä jonottamatta pääse tähänkään museoon.

Vuoden kehutuin kirja

Tommi Kinnusen esikoisteos on ollut tämän vuoden arvostelumenestys. Se on kehuttu puhki ja sille on povattu kaikkia mahdollisia kirjallisuuspalkintoja Finlandiasta vuoden esikoiseen. Saapa nähdä. Itseään kunnioittavat valitsijat eivät välttämättä mene lauman mukana vaan haluavat ehkä yllättää ja tehdä ihan itsenäisen ratkaisun.

Hesarin Antti Majander jopa vetäisee, että Kinnusen romaanin veroisia esikoisteoksia ilmestyy vain pari vuosikymmenessä. Olisi mukava tietää, mikä se toinen tämän vuosikymmenen esikoinen on vai eikö se ole vielä ilmestynyt ja mitkä ovat olleet ne edellisten vuosikymmenien mestariesikoiset.

Nyt olisi tilaus Kinnusen kirjan perusteelliselle teilaukselle. Itse en ole havainnut, tosin pintapuolisen tarkkailun perusteella, yhtään kielteistä arviota.

Neljäntienristeys on hyvä kirja. Mikä siitä tekee hyvän? Nostan esiin kaksi asiaa, kuten entisellä Yle-pomollani Ari Järvisellä oli tapana.

Ensinnäkin Kinnusen teksti on konkreettista. Sitä ei ole viety aivan niin pitkälle kuin Antti Hyryn Uunissa, mutta kaukaista sukua olen aistivinani. Otetaan umpimähkään valittu esimerkki Kinnusen kirjasta. Onni heräilee jossakin satamakaupungissa vieraasta sängystä:

”Hän antoi katseensa tarkentua huoneeseen ja näki katon keskellä haljenneen kipsisen rosetin ja seiniä kiertävät valkoiseksi kalkitut leveät listat. Hän käänsi päätään. Huone oli niukka ja tummatapettinen. Ranskalaisen parvekkeen oikealla puolen oli valurautainen patteri, nurkassa nojatuoli ja pyöreäkupuinen jalkalamppu, sänkyseinällä ovi. Sängyn yllä seinällä rimpuili puiseen ristiin naulattu tuskainen Jeesus.”

Neljäntienristeyksessä rakennetaan paljon, tehdään ruokaa, lämmitetään vettä. Kätilö Marian toimintaa synnytyksessä kuvataan niin realistisesti ja raadollisesti, että pahaa tekee.

Sitten se toinen asia, joka tekee kirjasta hyvän. Kinnunen paljastaa paljon, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Hän jättää sopivasti asioita auki. Lukijan mielikuvitukselle jää tilaa.

Kirjassa on neljä päähenkilöä, joiden tarinan Kinnunen kertoo. Aikaperspektiivi on satakunta vuotta. On kätilö Maria, hänen avioton tyttärensä Lahja ja tämän mies Onni sekä Kaarina, joka on Onnin ja Lahjan miniä. Päänäyttämönä on kirjailija Kinnusen kotikylä Kuusamosta, Neljäntienristeys. Ollaan kipeiden perhesalaisuuksien äärellä.

Kaikilla henkilöillä on omat salaisuutensa ja kipupisteensä, joita kirjailija kuvaa ymmärtäväisesti, etten sanoisi lämmöllä. Tukahdutettuja tunteita on paljon. Riipaisevin on Onnin kohtalo. Hän yrittää olla hyvä perheenisä, mutta onnea hän joutuu etsimään muualta, sodanjälkeisessä Suomessa jopa laittomin keinoin.

Sen jälkeen kun kirjan on lukenut, kannattaa lukea ensimmäinen luku uudestaan. Ensi lukemalta kirjan alku jäi hämäräksi.

Tommi Kinnunen on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Se on hyvä pohja kirjailijalle, vaikka eihän se mikään itsestään selvyys ole, että kirjallisuuden opettaja osaa hyvin myös kirjoittaa.

Enää en vastusta kaikkea uutta

Vastustan yleensä uusia asioita ensi reaktiona varmuuden vuoksi. Kun vaimo esittää jotain uutta, huudahdan usein jo kesken lauseen: ”Ei käy.”

Olen kuin enontekiöläinen Piera Karhuvuoma Mikko-Pekka Heikkisen uudessa romaanissa Jääräpää: ”Mie vastustan kuntaliitoksia ja kuntamuutoksia ja kaikkia ristisiitoksia. Ylipäätään mie vastustan.”

Nyt olen alkanut lipsua. Enää en vastusta kaikkea uutta. Usein kyllä käy niin, että kun olen omaksunut uuden asian, se onkin jo vanhentunut. Onko esimerkiksi Facebook parhaat päivänsä nähnyt?

Olen juuri nyt matkoilla. Ensimmäistä kertaa minulla ei ole yhtään perinteistä kirjaa mukana matkalaukun painona. Sen sijaan ipadissani on sähköisiä e-kirjoja, ostettuja ja kirjastosta lainattuja. Ja lisää voin lainata tai ostaa, missä sitten lienenkin. Helppoa!

Joskus luulin, että minun on teknisesti tumpelona mahdoton oppia kaikenmaailman facebookit, twitterit, instagramit ja ipadit. Luulo oli väärä.

Nyt olen Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa, luen lähes pelkästään sähkökirjoja, sanomalehdet luen ipadilta ja minulla on blogi.

Paperilehdet tuntuvat vanhanaikaisilta ja kömpelöiltä. Enää ei tarvitse tahria sormiaan painomusteeseen. Järviseudun Sanomatkin luen kätevästi maailmalla ennen kuin se on ammesten postilaatikoissa.

Luin juuri Suomen innokkaimpien twiittaajien pienen opaskirjan (Alexander Stubb – Tuomas Enbuske: #Twitterkirja). Se johdattaa vasta-alkajan hyvin Twitterin maailmaan. Itse en ole kovin aktiivinen Twitterissä, mutta mukana olen, jotta ainakin tekniikka pysyy hallinnassa.

Twitterin keksimisestä me suomalaisetkin voimme ottaa vähän kunniaa itsellemme. Twitterin esi-isä, tekstiviesti, keksittiin Suomessa.

Stubb ja Enbuske määrittelevät somen eroja osuvasti. Facebook on kuin sukujuhlat, siellä ovat äiti, isä, lapset, mummot ja vaarit. Juuri tästä syystä osa nuorisosta onkin jättänyt Facebookin.

Twitter on lähimpänä perinteistä tiedotusvälinettä. Se on avoin, toisin kuin Facebook, joka on suurimmaksi osaksi suljettu yhteisö. ”Twiiteissä kerrotaan mitä tapahtuu juuri nyt. Facebookissa fiilistellään ja blogissa analysoidaan maailmanmenoa.”

Instagram taas on herrojen mielestä kuin kotibileet, joista vanhemmat on häädetty pois. Instagram perustuu kuvien lähettämiseen.

Tällä hetkellä Instagram on erityisesti nuorten suosima, mutta ennustan, että kohta varttunut väki valloittaa sen. Kenellä on enemmän aikaa kuvien kanssa näpräämiseen kuin eläkeläisillä? Ja nuoriso siirtyykin sitten taas pitämään juhliaan muualle.

(Kirjoitus on julkaistu Järviseudun Sanomissa 5.11.2014)

Raha ei onnea tuo

Suomessa on tunnetusti paljon hyviä naiskirjailijoita. Heidän kirjojaan kannattaa miestenkin lukea, jotta tietää, mitä naisten päässä liikkuu.

Anna-Leena Härköseltä olin tähän asti lukenut vain hänen kiitellyn esikoisensa Häräntappoaseen, jonka hän kirjoitti jo lukiolaisena vuonna 1984. Mielikuvissani Härkönen on aina ollut lapsitähti, nuori ja lahjakas, vaikka ei hän enää mikään teini ole. Toivottavasti kirjailija ei loukkaannu, kun paljastan, että hän täyttää ensi vuonna 50 vuotta.

Nyt luin uutuuden, Kaikki oikein. Se kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun lapsettomalle pariskunnalle tupsahtaa seitsemän miljoonan euron lottovoitto.

Kirjan taustalla on kliseinen ajatus, että raha ei onnea tuo. Pariskunnan suhde on koetuksella ja viina virtaa. Mies sanotaan irti työpaikastaan ja nainen sanoutuu itse irti hoivahommastaan. Ihmissuhteet kärsivät muutenkin yllättävästä rikastumisesta.

Härkönen on käyttänyt tausta-aineistona Pasi Falkin ja Pasi Mäenpään kohta 20 vuotta vanhaa tutkimusta lottovoittajista. Ei liene kuitenkaan olemassa yhtä totuutta lottomiljonääreistäkään. Heitä on moneksi, kuten on meitäkin.

Härkönen on rutinoitunut kirjoittaja ja hänen kolumninsa ovat suosittuja. Hänellä on vankka lukijakunta, joka koostunee pääasiassa naisista. Heidän joukossaan Härkösen uutuuskirja on aina suuri tapaus.

Kaikki oikein –uutuudessa kirjailija on vahvimmillaan, kun hän kirjoittaa nopeaa ja sujuvaa dialogia. Kirja on helppolukuinen ja selkeä. Lukijan ei tarvitse palata taaksepäin ja miettiä, mistä tai kenestä on kulloinkin kysymys.

Nopea vuoropuhelu tuo omat sudenkuoppansa tekstiin. Vaikka kirjassa käsitellään rankkojakin asioita, tarkkailin niitä kepeästi ja ulkopuolisena. En pystynyt samaistumaan päähenkilöihin enkä sympatiseeraamaan ketään kirjan henkilöistä. Kun teksti on lähes pelkkää dialogia, se alkaa puuduttaa. Aloin kaivata enemmän rytminvaihdoksia.

Otin tietoisen riskin, kun lähdin Härkösen matkaan. Tiedän, että en kuulu hänen kirjojensa lukijoiden ydinryhmään. Olen mies ja liian vanha. Silti en kadu mitään: Härkönen on omassa lajissaan Suomen huippua ja oli hauska tutustua 30 vuoden ja Häräntappoaseen jälkeen hänen tuotantoonsa.

Amerikkalaisia unelmia

Keijo Korhonen kirjoittaa YK:n entisestä pääsihteeristä Kurt Waldheimista: ”Henkilönä Waldheim oli vastenmielinen. Hänen hymynsä muistutti mielistelevää irvistystä. Hänen tervehtimistapansa harmitti monia. Kun hän kätteli vastaanottojonoa, hän ojensi kätensä veltosti, tuskin puristi tervehdittävän kättä eikä hetkeäkään katsonut toista silmiin.”

Näyte kuvaa hyvin Korhosen tyyliä. Hän on suorasukainen ja joskus suorastaan tyly, kun hän arvioi maailman mahtimiehiä. Ääni on toinen, kun hän kirjoittaa maan matosista, tavallisista ihmisistä. Hän muuttuu pehmoksi.

Korhonen, 80, on asunut Yhdysvalloissa pitkään, ja hän on aiemmin kirjoittanut kirjankin Amerikasta. Tässä uutuudessa hän arvioi lyhyesti myös tapaamiaan Yhdysvaltain presidenttejä, jotka ovat eräänlaisia amerikkalaisen unelman mallinukkeja.

Jimmy Carterista presidenttinä on jäänyt päällimmäiseksi epäonnistujan mielikuva. Korhonen sanookin, että Carter on presidenttikautensa jälkeen saanut aikaan paljon enemmän hyvää kuin presidenttinä ollessaan. Maapähkinäviljelijä ja maallikkosaarnaaja Carter saa Korhoselta lopulta hyvän arvosanan: ”Hän on puutteineen ja heikkouksineenkin harvinainen poliitikko: epäitsekäs, hyvä mies.”

Carterin seuraaja Ronald Reagan, The Great Communicator, oli mies, josta ei voinut olla pitämättä. RR oli ”juuri sellainen leppoisa hyväntuulinen naapurin setämies, jolle voit matkalle lähtiessäsi jättää talosi avaimet ja pyytää häntä kastelemaan kukat ja syöttämään kissan”.

Mutta Reaganissa oli myös kääntöpuoli, jota hänen vastustajansa ruokkivat. Hän aloitti kehityksen, jonka tuloksena Yhdysvalloista on tullut teollisuusmaailman eriarvoisin maa. Amerikan keskiluokan alamäki alkoi Reaganin toimien takia. Juuri Reagan tuhosi amerikkalaisen unelman.

George Bush vanhempi on Korhosen mielestä Yhdysvaltain presidenteistä viimeinen viileästi harkitseva ja rohkea reaalipoliitikko, joka ansaitsisi kunniapaikan kansakunnan kaapin päällä.

Clinton, Bush nuorempi ja Obama taas ovat hyvää tavoitellessaan saaneet aikaan arvaamattoman paljon pahaa sekä kohdemaissa että Yhdysvalloissa. Heidän syntinsä on se, että he ovat demokratian ja vapauden levittäjän innolla rynnänneet Balkanin niemimaalle, Irakiin, Afganistaniin, Pakistaniin, Libyaan ”harjoittamaan miekkalähetystä pahaa vastaan hyvän puolesta”.

Miten tähän on tultu? Sen selvittää Tommi Uschanov pitkässä esseessään, jonka on julkaissut Long Play, hitaan journalismin yhdistys. Vielä 1960-luvulla Yhdysvallat oli mallimaa Euroopalle. Puhuttiin lännen onnellisesta demokratiasta (Tingsten) ja leppeästä onnelasta, jossa talouden mylly jauhaa vuorokauden ympäri hyvää kaikille ja kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa (Puukari).

Hyvinvointivaltion voittokulku Lyndon Johnsonin presidenttikaudella jäi lyhyeksi. Yhdysvalloista ei koskaan tullut hyvinvointivaltiota. Kehityksen tuhosivat etelän rotukysymys ja Vietnamin sota. Tuloerot, jotka pienenivät Yhdysvalloissa vuosikymmenten ajan, lähtivät 1970-luvulla kasvuun ja ovat siitä lähtien kasvaneet lähes keskeytyksettä.

Johnson oli Uschanovin kuvauksen mukaan texasilainen maalaisjuntti, joka vaihtoi virkahuoneensa tuoliksi helikopterin istuimen. Hän esitteli sappileikkausarpeaan toimittajille kesken lehdistötilaisuuden ja nosteli koiriaan korvista ilmaan.

Varapresidenttinä Johnson kävi Suomessakin ja herätti laajaa hämminkiä. Hän myöhästyi juhlapäivällisiltä, koska istui Marskissa ja joi viskiä pullosta. Kekkonen inhosi Johnsonia ja kuvasi häntä naiiviksi ja hölmöksi mieheksi. Turun yliopiston rehtori Tauno Nurmela taas puuskahti Max Jakobsonille: ”Älä enää toiste tuo tänne tuollaisia hampuuseja.”

Suurin toivein valittu Johnson ei asettunut ehdolle enää 1968. Pettynyt mies menetti elämänhalunsa täysin, ryhtyi taas tupakoimaan ja juomaan viinaa. Hän lihoi kymmenen kiloa ja kasvatti takatukan. Neljän vuoden kuluttua hän kuoli.

Yhdysvaltain poliittinen kulttuuri on muuttunut 50 vuodessa radikaalisti. Uschanov kiteyttää, että muille mallia näyttänyt sopuisa onnela vaihtui maaksi, jonka kiihkoileva ääriaines pakottaa polkemaan paikallaan. Kehityskulun juuret ovat Uschanovin mielestä 1960-luvun sosiaalisissa mullistuksissa.

Tommi Uschanov on noussut esseistien kärkikaartiin viime vuosina. Hänellä on tuoreita näkökulmia, hän perustelee kirjoituksensa uskottavasti tutkimuksilla ja tilastoilla. Toivottavasti kynä pysyy terävänä, vaikka hänet on hyväksytty jopa Helsingin Sanomien kolumnistiksi.