Ukrainalaisia ja suomalaisia

Teeveestä tuttu, Ukrainasta Yleisradiolle raportoiva Maxim Fedorov, on myös tuottelias kirjailija. Hänen uusin teoksensa Itsenäisyydestä itsenäisyyteen (Docendo) kertoo Suomen ja Ukrainan suhteista 1917-1991. Suurimman osan tuosta ajasta Ukraina kuului Neuvostoliittoon.

Kirjassa on paljon tietoa, erityisesti nippelitietoa, joka loppua kohti alkaa jo hieman rasittaa. Kerrotaan esimerkiksi, miten Mannerheim opiskeli nuorena miehenä venäjää Harkovassa sen jälkeen kun hänet oli erotettu Haminan kadettikoulusta.

Mannerheimilla oli läheiset suhteet Ukrainan hetmaniin Pavlo Skoropadskyihin (1873-1945), joka oli hänen palvelustoverinsa Pietarin chevalierkaartissa. Skoropadskyi teki saksalaisten tuella vallankaappauksen Ukrainassa huhtikuussa 1918 ja hallitsi itsenäistä Ukrainaa vähän aikaa, kunnes pakeni Saksaan, missä eli loppuelämänsä emigranttina.

Mannerheimin ja Skoropadskyin kirjeenvaihtoa on jonkin verran säilynyt. Fedorovin kiinnostus suomalaisen marsalkan ja ukrainalaisen hetmanin suhteeseen virisi, kun hän löysi Ukrainan sotahistoriallisesta museosta Mannerheimin Skoropadskyille lahjoittaman puukon.

Ukrainassa Skoropadskyita verrataan usein Mannerheimiin ja samalla kuulemma surkutellaan, ettei hänestä tullut ”Ukrainan Mannerheimia”. Fedorov mainitsee erityisesti kaksi syytä, miksi näin kävi:

”Ensinnäkin Skoropadskyi ei osannut luopua monarkistisista kunnianhimoistaan ja toiseksi hän oli liian suopea yhteistyölle Venäjän kanssa, jossa mitkään voimat eivät kannattaneet itsenäistä Ukrainaa.”

Kirjan monien tarinoiden joukossa kiinnostavimpiin kuuluvat Urho Kekkosen ukrainalaiset kummilapset ja nyrkkeilijä Olli Mäen autoilu Hammerfestista Krimille ukrainalaisella Jalta-autolla, mikä oli automerkin kekseliäs mainostemppu.

Einari Karttusen sota ja rakkaudet

Kirjailija Kaiho Nieminen, 78, on eleetön ammattimies, joka ei juokse muoti-ilmiöiden perässä. Hänestä ei tehdä laajoja henkilöhaastatteluja eikä hän keiku otsikoissa mediaseksikkäiden muotikirjailijoiden joukossa.

Niemisen uusi teos (Sokkeli, WSOY 2019) kertoo ikuisista, ajattomista aiheista. Se on romaani sodasta ja rakkaudesta. Se kertoo alaotsikkonsa mukaan kaksi ja puoli epookkia erään Einari Karttusen elämästä.

Einarin sotaretki alkaa 19-vuotiaana keväällä 1944 juuri kun hän on rakastunut elämänsä naiseen. Sodassa hän joutuu pahoihin paikkoihin ja taistelee hullun lailla. Hänestä tulee sotasankari, Mannerheim-ristin ritari.

Taisteluista saadut tunnustukset eivät paljon lämmitä nuoren miehen mieltä, joka järkkyy kovien kokemusten keskellä. Lohtu löytyy usein viinapullosta, mikä aiheuttaa uusia ongelmia ja sairaalareissuja. Mannerheimin palkintorahat ja suuri rakkaus häipyvät taivaan tuuliin.

Rauhan töissä Einari lopulta toipuu hitaasti, löytää uuden naisen ja perustaa perheen. Alkaa uusi elämä. Sitä symboloi uuden talon rakentaminen, joka alkaa sokkelin pystyttämisellä. Siitä kirjan nimi.

Sota-ajan kokemuksiaan sotasankari Einari ei halua muistella. Hänestä tulee jyrkkä sodanvastustaja. Eräs rintamaveteraani kiteyttää romaanissa Einarin ja monen muun tunnot:

”Ihan kuin sota olis järjellistä hommaa, jota muutkin kuin hullut muka pystyisivät ymmärtämään, saati vielä puolustamaan.”

Kaiho Nieminen on kirjoittanut jyrkän sodanvastaisen romaanin. Kirjan aihe ei uutuudellaan häikäise, mutta Nieminen kirjoittaa niin hyvin, että Einari Karttusen tarina vie mennessään.

Yhden miehen kautta Nieminen kertoo ajattomia totuuksia niin sodasta kuin rakkaudesta. Romaani on ammattimiehen työtä alusta loppuun.

Parhaat käännöskirjat 2015

Mellerin listan kolmas ja viimeinen osa sisältää tämän vuoden käännöskirjojen kymmenen kärjessä. Listalla on vain sellaisia kirjoja, jotka olen lukenut tänä vuonna.

Mellerin lista (3), ulkomainen kaunokirjallisuus 2015:

1. Michel de Montaigne: Esseitä. Osa 3, WSOY.
Kaikki M:n 1500-luvulla kirjoittamat esseet on nyt suomeksi. Kulttuuriteko! Yksi M:n viisaus joulun kunniaksi: "Minusta se mies, joka sanoi, että hyvään avioliittoon tarvitaan sokea vaimo ja kuuro mies, tiesi totisesti, mistä puhui.”

2. Jonathan Franzen: Purity, Siltala.
Kirjassa on jokaiselle jotakin: suuria seteleitä, rikkaita ja köyhiä, suuria tunteita, outoja perhesuhteita, vihaa ja rakkautta, on rikos ja rangaistus ja nykypäivän suuria kysymyksiä. Korkeakirjallinen viihdyttäjä, älykköjen saippuaooppera.

3. Peter Høeg: Susanin vaikutus, Tammi.
Tanskalainen velho Høeg on taitava, ellei suorastaan nerokas. Hän leikittelee ja sortuu välillä omaan näppäryyteensä eikä kaikkea kannata ihan vakavasti ottaa, mutta onhan kirja jälleen vahva näyttö Høegin taidoista.

4. John Williams: Stoner, Bazar.
Henkilökuva miehestä, William Stonerista, jonka elämä on täynnä epäonnistumisia. Kirjasta ei jää kuitenkaan ankeaa jälkimakua. Loppu on koskettava, kun syöpää sairastava Stoner uupuu ja kuolee kirja kädessään.

5. Michel Houellebecq: Alistuminen, WSOY.
Houellebecq on hävytön, poliittisesti täysin epäkorrekti, sovinisti ja kyynikko, mutta loistava kirjailija. Hän vie lukijaa, myös minua, kuin pässiä narussa. Hän liioittelee ja viihdyttää, mutta panee myös ajattelemaan.

6. Günter Grass: Grimmin sanat, Teos.
Grassin viimeinen teos on rakkaudentunnustus sanoille ja Grimmin veljeksille: "Hän (Jacob G.) himoitsi vain sanoja ja niiden kieliopillisia suhteita, sanoja jotka yhtyvät, käyvät vieraissa, lähtevät pakosalle ja kaipaavat kiinniottoa, sanoja, sanoja, yhä lisää sanoja, sanojen himo..."

7. Sergei Dovlatov: Haarakonttori, Idiootti.
Dovlatovin kirjat ovat pieniä helmiä. Hän on nobelisti Brodskyn mielestä ainoa venäläinen prosaisti, jonka kirjoja ei jätetä kesken. Hatunnosto haminalaiselle Idiootti-kustantamolle, joka on julkaissut D:n kirjat suomeksi, Matkalaukku on suosikkini.

8. Ian McEwan: Lapsen oikeus, Otava.
Tärkeä aihe, taitava toteutus. Brittikirjallisuuden kiintotähti kirjoittaa joidenkin asiantuntijoiden, kuten Jarkko Tontin mielestä parasta nykyproosaa.

9. Ryan Gattis: Vihan kadut, Like.
Väkivaltaa tihkuva kuvaus Los Angelesin kaduilta ja mellakoista 1992. Mellakat puhkesivat, kun kolme valkoista poliisia vapautettiin ja todettiin syyttömiksi mustan miehen hakkaamiseen. Monitahoinen, jopa järkyttävä kirja, jota en suosittele perheen pienimmille.

10. Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, Sammakko.
Vuoden vaikuttavimmat novellit. Rosoa ja särmää riittää, pitää lukea myös rivien välit. Loppuratkaisu on aina yllättävä ja lukija voi itse kuvitella, miten tarina jatkuu.

Parhaat tietokirjat 2015

Valitsin tänä vuonna lukemistani tietokirjoista kymmenen "parasta". Oli lieviä vaikeuksia määritellä, mikä on tietokirja. Luokittelin elämäkerrat ja muistelmat tietokirjoiksi. Lista painottuu omien mieltymyksieni mukaisesti historiallisiin aiheisiin.

Näkökulmani on siis suppea, sillä tietokirjojen aihekirjo on laaja. Kirjojen yhteydessä olevat luonnehdinnat on poimittu pääosin Uuteen Suomeen tekemistäni arvioista.

Mellerin lista (2), tietokirjat:

1. Riku Keski-Rauska: Yksinäinen Ehrnrooth, Otava.
Komea elämäkerta siitä miten suosittu poliitikko ajautui marginaaliin Kekkosen Suomessa. Ehrnrooth oli aatelisten Vennamo, yksinäinen susi ja monien vaalien ääniharava. Hänestä tuli poliittinen hylkiö, jolla peloteltiin pieniä lapsiakin.

2. Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli, Atena.
Tieto-Finlandian voittaja. Rotuoppien, syrjinnän ja kansalliskiihkoilun historiaa. Ruotsalainen käsitys suomalaisista: "Tyypillinen suomalainen: saamaton ja hidas, raskastekoinen ja kömpelö ruumiinliikkeissään, kaikin tavoin hyvin vanhoillinen."

3. Hannu Mäkelä: Muistan - Otavan aika, Tammi.
Kuvaus kustantajan työstä on herkullinen ja hämmentävä, riemastuttava ja traaginen, täynnä julmia ihmiskohtaloita, hyviä ja pahoja. Kirjan keskeinen hahmo Paavo Haavikko on ensin hyvä, sitten paha. Meno Otavassa oli kuin saippuaoopperassa.

4. Erkki Vettenniemi: Solženitsyn, Teos.
Toisinajattelijan elämä ja eetos. Jos ei jaksa kahlata läpi nobelistin laajaa tuotantoa, elämäkerta kertoo lukijaystävällisesti niin kirjailijan jännittävät elämänvaiheet kuin tuotannon pääpiirteet.

5. Timo Vihavainen: Vladimir Suuresta Putiniin, Otava.
Venäjä-ekspertti elementissään. Vihavainen on sitä mieltä, että niin Venäjällä kuin Putinilla on itsetunto-ongelmia. Historiantutkija heittäytyy kyökkipsykologiksi, kun hän arvioi Putinia: pienellä miehellä on pienen miehen ongelmat.

6. Matti Klinge: Anarkisti kravatti kaulassa, Siltala.
Ainutlaatuinen muistelmasarja, nyt ollaan 1970-luvulla. Klingen illallisilla alkupalat syötiin seisaaltaan snapsin kanssa, pääruokana oli vasikanpaistia lisukkeineen. Jälkiruokana nautiskeltiin usein jäätelöä punssikastikkeen kera. Klinge on ilmiö, herrasväen Päätalo.

7. Saara Jantunen: Infosota, Otava.
Jantunen on tulisieluinen tutkija. Hän heittäytyy infosotaan intohimoisesti ja panee itsensä likoon tavalla, mikä on harvinaista puolustusvoimain palkkalistoilla oleville henkilöille. Joskus tekisi mieli huutaa täältä katsomon puolelta: Jäitä hattuun!

8. Teemu Keskisarja: Kirves - Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus, Siltala.
Keskisarja osaa elävöittää taitavasti historiaa. Nytkin hän saa vähistä aineksista mielenkiintoisen kokonaisuuden, jota lukee kuin dekkaria. Ikään kuin ohimennen hän kytkee tapahtumat myös laajempiin yhteyksiin.

9. Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen, Teos.
Uschanovilla on tuoreita näkökulmia. Hän perustelee kirjoituksensa uskottavasti tutkimuksilla ja tilastoilla. Esseistin vahvuudet ovat yllättävät näkökulmat ja monien ns. itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen.

10. Jari Sarasvuo: Välähdyksiä pimeässä ja pimeitä välähdyksiä, Otava.
Irvokasta tanssia ahneuden ja anteeksiannon ympärillä. Sarasvuo on hämmentävä sekoitus kylmää liikemiestä, kuumaa agitaattoria, poliittista populistia ja tulisieluista saarnamiestä. Hän on rikas ja sanoo olevansa köyhien ystävä. Harvinainen tapaus!

Parhaat kirjat 2015

On aika julkaista tähän asti salassa pidetty Mellerin lista. Se sisältää vaikuttavimmat kirjat, jotka olen tänä vuonna lukenut. Ne eivät välttämättä ole parhaita, kuten otsikko väittää, koska on mieletöntä panna kirjoja paremmuusjärjestykseen, mutta ne ovat tavalla tai toisella tehneet minuun vaikutuksen.

Tilan säästämiseksi tässä on kymmenen kirjan lista vain kotimaisesta kaunokirjallisuudesta. Kirjan yhteyteen on poimittu lause tai pari Uuteen Suomeen tekemistäni arvioista. Nousevia tähtiä ovat Kaaja, Latvala, Korkea-aho ja Seppänen. Seuratkaa heitä!

Pidän toistaiseksi kassakaapissa ulkomaisten kirjojen ja tietokirjojen listan.

Mellerin lista 2015, kotimainen kaunokirjallisuus:

Laura Lindstedt: Oneiron, Teos.
"Oneiron on vaativa teos, vaikka sitä on helppo lukea. Se on hyvässä mielessä korkeakirjallisuutta, jonka luulisi kiinnostavan myös kansainvälisiä lukijoita."

Katja Kettu: Yöperhonen, WSOY.
"Romaania vie eteenpäin kaunis ja omintakeinen kieli, johon tupsahtelee tuon tuostakin itse keksittyjä sanoja ja reheviä sanontoja. Rosoa ja särmää riittää, vaikka muille jakaa."

Heidi Köngäs: Hertta, Otava.
"Kirja on riipaiseva kuvaus inhimillisistä heikkouksista ja vahvuuksista ja siitä, miten yksilöt musertuvat totalitäärisen joukkoliikkeen puristuksessa."

Karo Hämäläinen: Yksin - romaani Paavo Nurmesta, WSOY.
"Teksti nakuttaa tasaisen tappavaa tahtia kuin Nurmi juoksuradalla; rytmi on yksitoikkoisen armoton, lauseet lyhyitä. Mitään sankaritarinaa Hämäläinen ei ole tehnyt, pikemminkin päin vastoin."

Kaj Korkea-aho: Paha kirja, Otava.
"Jos on sitä mieltä, että kirjallisuudella ei ole mitään merkitystä, Pahan kirjan luettuaan voi tarkistaa kantansa. Kirjat ovat vaarallisia ja erityisesti sellaiset kirjat, joita ei ole julkaistu. KK on tulevaisuuden mies!"

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu, Otava.
"Oli helppo samaistua kirjan tunnelmiin: ulkopuolisuus, huumori, surumielisyys ja yksinäisyys joukkojen keskellä eivät sukupuolta tai ikää kysele. Latvalalla on oma ääni, joka erottuu massasta."

Matti Rönkä: Eino, Gummerus.
"Rönkä tekee tavallisuudesta taidetta. Teksti on kurinalaista, mutta ei tylsää. Eino on vanhanaikainen romaani, ihan hyvässä mielessä."

Kari Hotakainen: Henkireikä, Siltala.
"Hotakaisen teksti soljuu niin helposti, että sen on täytynyt syntyä vaivalloisen prosessin kautta. Tai mistä minä tiedän. Hotakainen on niukan tyylin mies."

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus, Teos.
"Outoja tarinoita, hurjia juttuja, mielikuvituksen juhlaa!" Tämän kirjan parissa ei tule ikävä. Esikoiskirjailija.

Jussi Seppänen: Kymmenottelu, WSOY.
"Seppänen kirjoittaa useimmiten muusta kuin urheilusta ja sitten kesken kaiken ikään kuin hätkähtää, että tämähän on urheilukirja, ja panee muutaman urheilullisen viittauksen. Jaaha, metri juostu ja eväät syöty."

Jörn Donner - haikea matkamies

Jörn Donner kirjoittaa uuden kirjansa aluksi, että "tämän tarinan kertoja on usein lähtenyt Ruotsista, mutta Ruotsi ei ole koskaan lähtenyt hänestä". Hän pyytää kuvittelemaan miehen, jonka parhaat vuodet ovat jo takana.

Donner, 82, palaa vanhaan leipälajinsa pariin, matkaraportteihin. Niissä hän on kirjailijana parhaimmillaan. Berliini-raportin Donner kirjoitti 57 vuotta sitten, Raportin Tonavalta 1963, Ruotsi-kirjan yli 40 vuotta sitten.

Nyt Donner päivittää Ruotsi-tietonsa ja matkustaa maata ristiin rastiin. Tuloksena on raportti Ruotsista (Jörn Donner: Ruotsi - matkoja vieraassa maassa, WSOY 2015). "En minä Ruotsia metsästä vaan muistoa."

Kirjailija puhuu itsestään kolmannessa persoonassa: "Mikä on se vieras maa josta hän puhuu? Hän itse on vieras maa, itselleen ja joskus muillekin."

Uusi kirja on sekoitus matkakuvauksia, esseitä, analyysejä ja henkilökohtaisia tuntemuksia. Terävimmät särmät ovat hioutuneet miehestä matkan varrella. Hän ei ilkeile entiseen malliin. Hän osaa olla myös sympaattinen.

Donner muistelee haikeasti elämänsä ihmisiä, naisia ja miehiä, vanhoja aikoja ja tuntee olevansa ulkopuolinen nykyisessä Ruotsissa, vieraassa maassa.

Ruotsin politiikassakin on Donnerin mielestä paljon sellaista mitä ulkopuolisen on vaikea käsittää. Esimerkkinä hän mainitsee suhtautumisen ruotsidemokraatteihin. Hän ei ymmärrä, miksi kaikki muut puolueet haluavat kiistää ruotsidemokraattien olemassaolon. Puolueen eristäminen ei ole viisasta politiikkaa.

Ei Donner mitään mullistavaa uutta Ruotsista keksi. On kuitenkin miellyttävä lukea asiantuntevaa tekstiä, josta paistaa pitkä perspektiivi. Ruotsista Donnerilla on yli 60 vuoden kokemus. Asiallisiin analyyseihin Donner liittää henkilökohtaisia kokemuksia, jotka ovat kirjan mielenkiintoisinta antia.

Donner luettelee sivun verran hotelleita ja osoitteita, joissa on asunut vuosikymmenten varrella Ruotsissa. Kun hän kertoo asumisestaan Harriet Anderssonin kanssa, surumielinen haikeus hiipii taas mieleen: "Näkymä kattojen yllä, sitä taivasta en unohda. Se oli ohimenevää, kuten kaikki elämässä. Kuten elämä itse."

Donner tunnustaa, että hän ei ole ollut kotona missään. Levoton sielu.

Sodan sokea piste

Jos ruotsalainen menestyskirjailija Jan Guillou, 71, jatkaa nykyistä tahtiaan, hänen Suuri vuosisata -sarjastaan tulee lähes kymmenosainen. Hänen uutuuskirjansa (Sokea piste, Suuri vuosisata IV, Like 2015) lopussa eletään vuotta 1945. Kirja on sarjan neljäs osa ja kattaa toisen maailmansodan vuodet.

Kirjoissa seurataan Lauritzenin kolmen veljeksen ja heidän perheidensä vaiheita. Veljekset asuvat Ruotsissa, ovat syntyneet Norjassa ja opiskelleet Saksassa. Sokean pisteen päähenkilö on veljessarjan vanhin Lauritz, 65, hänen vaimonsa on saksalainen.

Sota jakaa perheen eri leireihin. Yksi lapsista on liittynyt SS-joukkoihin, toinen toimii Ruotsista käsin Norjan vastarintaliikkeessä. Suurin osa perheen omaisuudesta on saksalaisissa kiinteistöissä.

Isä Lauritz ei oikein tiedä, kenen puolelle asettuisi. Hän ummistaa silmänsä Hitlerin politiikan kauheuksilta ja uskoo pitkään, että Saksa voittaa. Siitä tulee kirjan nimi Sokea piste (Att inte vilja se). Lauritz näkee mitä haluaa: "Saksa on kuitenkin Saksa."

Kun Oscar-veli alkoi jo vuonna 1941 puhua, että Saksa häviää sodan, muut olivat ihmeissään. "Eihän kukaan täysijärkinen ihminen ajattele, että Saksa häviää."

Guillou on ottanut itselleen kunnianhimoisen tehtävän kuvata kokonaista vuosisataa yhden veljessarjan perheiden kautta. Sarjan aloitus oli hyvä (Sillanrakentajat 2012), sitten tuli kaksi hieman epätasaista kirjaa (Keikari 2013, Punaisen ja mustan välissä 2014), ja nyt taas Guillou parantaa vauhtia.

Sokean pisteen asetelma toimii. Kirjan päänäyttämönä on Ruotsi, joka ei ole sodassa, mutta taiteilee puolueettomuutensa kanssa. Sota heijastuu tietysti Ruotsiinkin monella tavalla.

Lauritzenin perheessä jännitys väreilee koko ajan sekä pinnalla että pinnan alla. Perhetapaamisissa politiikka on periaatteessa kielletty aihe, mutta ei sodasta puhumista voi välttääkään.

Herrasväki on Ruotsin tavoin kuin herran kukkarossa sodan pahimmilta melskeiltä, mutta omat ongelmansa on jokaisella. Aviottomia lapsia syntyy, epäsäätyisiä suhteita solmitaan, lapsia ja aikuisia kuolee ja hautajaisia pidetään.

Guilloun tyyli on verkkaista, hän pohjustaa asioita perusteellisesti ja selittää joskus vähän liikaakin niin, että kärsimätön saattaa pitkästyä. Kun herpaantuminen uhkaa, kirjailija koukuttaa jälleen lukijan jollakin dramaattisella tapahtumalla.

Sen verran Guillou on onnistunut minutkin koukuttamaan, että aion seurata Lauritzenien vaiheet 1900-luvun loppuun asti.

Toteutumattomien katastrofien maa

Suomessa ollaan harvinaisen kiinnostuneita, jopa huolissaan, siitä mitä meistä ulkomailla ajatellaan. Totuus on, että ei meistä paljon ajatella eikä tiedetä, naapurimaissa sentään jotain.

Ruotsalaisesta näkökulmasta Suomi on ollut toteutumattomien katastrofien maa. Näitä sanoja käytti vuonna 1962 ruotsalainen kenraali Bo Westin. Samanniminen tutkielma julkaistiin vuonna 2000 Ruotsin turvallisuuspoliittisen eliitin Suomi-kuvasta.

Veteraanidiplomaatti Jaakko Iloniemi ymmärtää ruotsalaisia: "Suomi on varmaankin aivan aidosti ollut itsenäisyytensä aikana monta kertaa katastrofin partaalla, jos maamme kohtaloita katselee Tukholman horisontista."

Iloniemi, 83, on kirjoittanut selkokielisen kirjan Suomen turvallisuuspolitiikasta, Suomen asemasta maailmassa (Maantieteelle emme mahda mitään, Docendo 2015). Se koostuu kymmenistä lyhyistä luvuista, joiden lukemista häiritsevät vain lukuisat painovirheet ja muut tekniset huolimattomuudet.

Kirja on kuin katekismus. Se on Iloniemen ulkopoliittinen testamentti, yhteenveto hänen pitkän uransa kokemuksista.

Ulkomailla ihmetellään joskus Suomen olemassaoloa itsenäisenä valtiona. Tähän kiinnittää huomiota myös Iloniemi, joka kysyy, miten on mahdollista, että niin pieni kansakunta on voinut elää omaehtoista elämäänsä niin lähellä suurvalta-Venäjän ydinalueita?

"Miten on selitettävissä se, että venäläinen kulttuuripiiri ei näy eikä vaikuta Suomessa sen enempää kuin miten Paasikivi sen määritteli: blinit ja borssisoppa?"

Suomalaista paradoksia Iloniemi on joutunut selittämään vuosikymmenestä toiseen monessa roolissa, myös diplomaattina. Ei siis ihme, että ensimmäinen luku on otsikoitu 'Suomi - olemassaolon paradoksi' ja viimeinen luku 'Suomen olemassaolon paradoksi'.

Olemme jälleen katastrofin partaalla. Otetaan Iloniemi avuksi.

Iloniemi vertaa Suomen nykyisiä ongelmia sodanjälkeiseen tilanteeseen. Sodan jälkeen edessä olivat ankarat haasteet: siirtoväen asuttaminen, rintamamiesten kotiuttaminen, suuret sotakorvaukset ja jälleenrakennuksen suunnaton tarve.

"Kun kaiken tämän muistaa, tuntuvat suomalaisten tämän päivän huolet kovin keveiltä. Eiköhän niistäkin selvitä - jos tahtoa riittää. Menestys on tahdosta kiinni."

Hyvää itsenäisyyspäivää!

(Uusi Suomi 6.12.2015)

Muslimi Ranskan presidentiksi

Eletään vuotta 2022. Ranskan presidentiksi on valittu Muslimiveljeskunnan Mohammed Ben Abbes. Ensimmäiset muutokset katukuvassa alkavat pian näkyä. Naisten pukeutuminen muuttuu.

Ranskan kirjallisuuden kuumin nimi Michel Houellebecq kuvittelee uudessa kirjassaan (Alistuminen, WSOY 2015), mitä tapahtuu, kun Ranska saa presidentiksi muslimin.

Houellebecq on hävytön, poliittisesti täysin epäkorrekti, sovinisti ja kyynikko, mutta loistava kirjailija. Hän vie tässä uutuudessaan lukijaa, myös minua, kuin pässiä narussa. Hän liioittelee ja viihdyttää, mutta panee myös ajattelemaan.

Presidentinvaalien jälkeen uudessa hallituksessa Muslimiveljeskunta ottaa hallintaansa opetustoimen ja islamisoi yliopistot. Kohta naiset käyttävät huntua, moniavioisuudesta tulee laillista ja muslimit alkavat valloittaa virkapaikkoja.

Kirjan minäkertoja, kirjallisuuden professori Francois, 44, harkitsee kääntymistä islaminuskoon monen kollegansa tavoin, jotta säilyttäisi virkansa. Häntä kiehtoo ajatus useasta vaimosta, mutta häntä harmittaa, että naisten muodot eivät enää erotu peittävien vaatteiden alta. Onneksi naimakaupan välittäjien ammattikunta auttaa vaimojen valinnassa.

"Naisten takamusten katselu, tuo haaveellinen lohdun rahtunen, oli siis sekin käynyt mahdottomaksi. Muutos oli kuin olikin käynnissä, silmin nähtävä mullistus oli alkanut."

Musliminaiset alkavat kiinnostaa professoria, kun hän on havainnut, että rikkaat saudinaiset verhoutuvat päivisin mustaan burkaan, mutta illalla korsetteihin, punoskoristeisiin rintaliiveihin, helmin ja värikkäin pitsein koristeltuihin stringeihin.

"He olivat täysi vastakohta länsimaisille naisille, jotka päivisin olivat tyylikkäitä ja seksikkäitä, koska pelissä oli heidän yhteiskunnallinen statuksensa, mutta jotka illalla kotiin päästyään lyyhistyivät  väsymyksestä, pukeutuivat löysiin, muodottomiin asuihin ja luopuivat kaikista viettely-yrityksistä."

Presidentti Abbes on suosittu virkakautensa alussa, suositumpi kuin yksikään presidentti ennen häntä. Rikollisuus vähenee ja työttömyys laskee, koska naisia poistuu työmarkkinoilta. Perhetukia korotetaan, koulutusrahoja leikataan. Puhutaan kolmannesta tiestä. Perheyritykset ovat kunniassa.

Abbes haluaa olla uusi Augustus. Hänen ihanteenaan on muinainen Rooman valtakunta ja Euroopan yhdentyminen on hänelle vain keino päästä tuohon päämäärään islamilaisen Ranskan johdolla. Hän haluaa EU:n jäseneksi Marokon, Turkin, Tunisian, Algerian, Libanonin, Egyptin...

Houellebecq antaa ranskalaista shokkihoitoa samaan aikaan kun islamilaiset maahanmuuttajat vyöryvät kaikkialle Eurooppaan. Kirja on satiiri ja provokaatio. Huumori on hävytöntä eikä ihme, että erityisesti feministit ovat vetäneet herneitä neniinsä.

Houellebecqin visioita ei pidä tietenkään ottaa kirjaimellisesti tulevaisuuden ennusteina. Ne kertovat pikemminkin tästä päivästä, peloista ja toiveista. Kirjailija luo eteemme sellaisen kuvan, ettei siitä ihan helposti tokene.

Anteeksi vaan!

On kaunista pyytää ja antaa anteeksi. Politiikassa anteeksipyynnöt ovat muotia. Poliitikot pyytävät anteeksi, mutta herkästi he myös vaativat anteeksipyyntöjä, kun loukkaantuvat tai ovat loukkaantuvinaan. Herkkää väkeä.

Olen viime päivinä ainakin kymmenen kertaa jo kuullut, miten eräs Alex pyytää anteeksi, nöyrimmästi anteeksi tai sori siitä. Voi tätä nöyryyden määrää! Vai onko se sittenkin röyhkeyttä?

Alex ei ole yksin. Julkiset anteeksipyynnöt ovat suorastaan maailmanlaajuinen trendi. Samaan aikaan kun Alex pyyteli anteeksi luin Umberto Econ uutuuskirjaa, satiiria sanomalehdestä, jolle tiedonvälitys on toissijaista ja totuuden vääristeleminen arkipäivää (Numero Zeron tapaus, WSOY 2015).

Kirjassa eräs henkilö päivittelee: "Ja anteeksipyynnöt sitten! Anglikaaninen kirkko pyytää anteeksi Darwinilta, Virginian osavaltio pyytää anteeksi orjuutta, Enel pyytää anteeksi sähkökatkoksia, Kanadan hallitus pyytää virallisesti anteeksi inuiiteilta. Ei saa sanoa, että kirkko on muuttanut suhtautumistaan Maan kiertoliikkeestä, vaan että paavi pyytää anteeksi Galileolta."

Toinen henkilö taputtaa käsiään ja sanoo, ettei ole koskaan tajunnut, onko tämä anteeksipyytelyvimma nöyryyden vai röyhkeyden merkki: ensin tehdään jotakin väärää ja sitten pyydetään anteeksi ja pestään kädet koko asiasta.

"Tulee mielen vanha vitsi cowboysta, joka ratsastaa preerialla, kuulee taivaalta äänen, joka käskee hänen mennä Abileneen, Abilenessa ääni käskee hänen mennä saluunaan ja satsata ruletissa kaikki rahansa numero viiteen, taivaallisen äänen viettelemänä cowboy tottelee, ruletissa tulee numero kahdeksantoista ja ääni kuiskaa: harmi, me hävisimme."

Anteeksipyydettävää maailmassa riittää. Historia on täynnä vanhoja ja nykypäivä uusia vääryyksiä.

Netissä on jopa erityinen sivusto (www.anteeksi.fi) jonne voi kirjoittaa anteeksipyyntöjä. Ne julkaistaan sivulla tarkistusten jälkeen.

Pyydän nöyrimmästi anteeksi tätä kirjoitusta. Sori siitä.

(Kirjoitus on julkaistu Uudessa Suomessa 2.12.2015)

Likainen Harri Erkon renkinä

Toimittaja-kirjailija Harri Nykänen kirjoittaa itsestään: "Kun pääsin vauhtiin, olin kuin vainun saanut ajokoira jäniksen perässä, jahtia oli joskus äärimmäisen vaikea lopettaa."

Nykänen jahtasi 20 vuotta (1981-2001) rötösherroja Helsingin Sanomien rikostoimittajana. Siitä ajasta hän on nyt julkaissut muistelmansa (Likainen Harri - 20 vuotta Erkon renkinä, Docendo 2015).

Nykänen kehaisee, miten hän on niistänyt poliitikkoja, korkeita virkamiehiä ja päättäjiä niin, että siitä on jäänyt monelle ainakin punainen nenä, joillekin vakavampiakin sielullisia vammoja. "Muutama on joutunut jopa eroamaan."

Nykänen ei ollut ihan tavallinen toimittaja. Uutishankinnassaan hän käytti epätavallisia, häikäilemättömiäkin keinoja. Hänen ympärillään väreili Juha Nummisen luonnehdinnan mukaan ikuinen kriisi. Nykänen oli hankala tapaus Hesarin johdolle.

Nykänen rakentaa itsestään kuvaa sankaritoimittajana, joka käytti joskus likaisia keinoja, mutta aina puhtaan asian puolesta. Itsekritiikin syntiin hän sortuu harvoin.

Nykäsen kirja on kiinnostava kuvaus rikostoimittajan työstä. Hänellä oli hyvät suhteet sekä poliiseihin että alamaailmaan. Hän oli innostunut työstään ja aina valmis uusiin seikkailuihin. Ja lehti sai skuuppeja, uutisvoittoja, kerta toisensa jälkeen.

Nykäsen esimerkit tapaamisistaan alamaailman edustajien ja poliisien kanssa ovat kuin seikkailukertomuksia. Ei ihme, että hän on hyödyntänyt niitä dekkareissaan.

Tapaamiaan rikollisia Nykänen kuvaa tavallisiksi ihmisiksi, joitakin jopa sympaattisiksi: "Yksikään heistä ei ollut elokuvista tuttu nero tai mistään piittaamaton psykopaatti. Mielipuolia ja narsisteja varmasti löytyy Suomen vankiloista, mutta luultavasti vähemmän kuin suuryritysten johdosta."

Jutuillaan Nykänen koetteli monenlaisia rajoja. Hän tuli Hesarille kalliiksi. "Olen varmasti Helsingin Sanomien kaikkien aikojen kallein toimittaja. Niin paljon jutuistani on maksettu korvauksia ja oikeudenkäyntikuluja." Oikeudessa Nykästä ei kuitenkaan koskaan tuomittu.

Nykänen kuvaa yksityiskohtaisesti muutaman tapauksen Hesarin sisäpiiristä, kun hänen suksensa menivät ristiin päätoimittajien kanssa. Peli meni sen verran kovaksi, että Nykänen kirjoitti valituskirjeitä päätoimittajien ohi suoraan Aatos Erkolle.

Nykäsen tulilinjalla ovat erityisesti Janne Virkkunen ja Reetta Meriläinen, nyt jo eläkkeellä olevat Hesarin päätoimittajat. Kun Nykänen jahtasi rötösherroja, päätoimittajat suojelivat Nykäsen mielestä kavereitaan, kuten Matti Ahdetta.

Viimeinen niitti Nykäsen Hesari-uralle olikin Veikkauksen Ahteen käpälöintikohu. Ahteen väitettiin ahdistelleen naisia työpaikallaan.

Hesari julkaisi aluksi uutisen vesitettynä ja ilman Ahteen nimeä. Siitä suivaantuneena Nykänen paljasti Ahteen nimen suorassa tv-lähetyksessä vastoin Hesarin johdon kieltoa. Potkut tulivat sekä Nykäselle että Ahteelle.

Harri Nykänen edustaa ulkoista olemustaan myöten toimittajatyyppiä, joka alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Romanttisen käsityksen mukaan parasta toimittaja-ainesta ovat huonosti sopeutuvat ja rähinöintiin taipuvaiset yksilöt.

Raha ja rakkaus - rikos ja rangaistus

Kun kirjassa on 600 sivua, vaatii tiettyjä rituaaleja ennen kuin ryhtyy lukemaan. Asenteen pitää olla kohdallaan. Sitä kiertelee ja kaartelee, tunnustelee, että kannattaako uhrata aikaansa kirjan lukemiseen. Tunnen suuria ennakkoluuloja näitä tiiliskiviä kohtaan.

On kuitenkin hyväksyttävä se tosiseikka, että Amerikassa kaikki on suurta. Jonathan Franzenin uutuuskirjan (Purity, Siltala 2015) kertoja: "Joskus ennen oli riittänyt, kun kirjoitti sellaisen teoksen kuin Ääni ja vimma tai Ja aurinko nousee. Mutta iso koko oli nyt kaikki kaikessa. Paksuus, pituus."

Jos haluaa tietää, millaisia kirjoja amerikkalaiset lukevat, on luettava Franzenia. Hän on yksi Yhdysvaltain arvostetuimmista kirjailijoista juuri nyt. Ei siis auta muu kuin lukea Purityn 600 sivua.

Kirjassa on jokaiselle jotakin: suuria seteleitä, rikkaita ja köyhiä, suuria tunteita, outoja perhesuhteita, vihaa ja rakkautta, on rikos ja rangaistus ja nykypäivän suuria kysymyksiä.

Purityä voi lukea monella tavalla. Se on yhteiskunnallinen romaani, mutta myös rikosromaani, rakkausromaani, viihderomaani. Se on korkeakirjallinen viihdyttäjä, jota joku kutsui älykköjen saippuaoopperaksi.

Kirja koostuu seitsemästä pitkästä luvusta, joissa käsitellään päähenkilöiden menneisyyttä. Yhdistävänä lenkkinä on Purity eli Pip, nuori nainen, joka liittyy tavalla tai toisella kaikkiin henkilöihin.

Pip on saanut opintonsa päätökseen ja taakkana on iso opintolaina. Hän asuu anarkistiporukan valtaamassa talossa Kaliforniassa. Suhde erikoiseen yksinhuoltajaäitiin on hankala, isästä ei ole tietoakaan, kunnes kaikki paljastuu.

Pip päätyy harjoittelijaksi Kolumbiaan projektiin, jota johtaa Itä-Berliinissä kasvanut Andreas Wolf, karismaattinen ja ristiriitainen mies. Wolf on noussut maailmanmaineeseen internetin suurten salaisuuksien paljastajana. Esikuvat on helppo tunnistaa: Assange ja Snowden.

"Andreas Wolf on niin täynnä omia likaisia salaisuuksiaan, että näkee koko maailman likaisina salaisuuksina."

Wolf teki 1980-luvulla Itä-Berliinissä vakavan rikoksen, josta ei jäänyt kiinni. Wolfin ympärille kietoutuu moni asia ja henkilö. On kyse myös moraalista, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta sekä vallasta.

"Pip nyökkäsi, mutta hän ajatteli kuinka hirveä maailma oli, kuinka siellä taisteltiin ikuisesti vallasta. Salaisuudet olivat valtaa. Raha oli valtaa. Sillä jota joku tarvitsi oli valtaa. Valtaa, valtaa, valtaa: kuinka maailma saattoi järjestyä valtataistelun ympärille, kun valta teki ihmisen niin yksinäiseksi ja tyrannimaiseksi?"

Purityn henkilö- ja perhekuviot ovat monimutkaisia. Henkilöt eivät ole mustavalkoisia, hyviä tai pahoja, kuten eivät ihmiset yleensäkään. Paljon tapahtuu eikä Franzen täysin onnistu tapahtumien yhteen nivomisessa. Joskus menee vähän sekavaksi.

Purityn lukeminen oli työvoitto. Puolivälissä olin vähällä uupua, mutta pakersin sivu sivulta eteenpäin, kunnes loppu taas palkitsi vaivan. Loppu oli hieno eikä selittänyt kaikkea puhki, vaan jätti tilaa lukijan mielikuvitukselle.

Kirjan teemat ovat ikuisia, mutta se on hyvällä tavalla myös ajassa kiinni.

Mikä on Hectorin valinta?

Asetin itselleni tavoitteeksi lukea kaikki kuusi kirjallisuuden Finlandia-ehdokasta ennen kuin voittaja julkistetaan. Tavoite toteutui kalkkiviivoilla. Valitsijadiktaattori Hector paljastaa valintansa huomenna (26.11.2015).

Viimeksi luin Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015). Ahavan Finlandia-ehdokkuus yllätti monet eikä vähiten kirjailijaa itseään.

Ahava on nimennyt teoksensa hiljaiseksi kirjaksi, jossa ei ole ulkokirjallisia "ansioita". Uutisotsikoissa Ahavaa eikä hänen kirjaansa ole näkynyt.

Sen sijaan kirjallisuusblogeissa, joita silmäilin, Taivaalta tippuvat asiat on kehuttu laajalti. Pikaisen silmäilyn jälkeen en huomannut yhtään kielteistä arviota. Silmiin pisti myös, että  kehujat olivat yleensä naisia.

Taivaalta tippuvat asiat koostuu neljästä luvusta, jotka tavalla tai toisella liittyvät toisiinsa. Puhe on sattumasta, kuolemasta, surusta ja ajan kulumisesta. On tyttö, jonka äiti jää taivaalta tippuvan jäälohkareen alle, nainen, joka voittaa lotossa kahdesti jättipotin, mies, jota salama iskee viisi kertaa ja paljon muita.

Mihinkään ei voi luottaa, kuten lottovoittaja Annu Heiskanen kirjoittaa salamoiden suosikille, kirjeenvaihtoystävälleen: "Että jos taivas ja meri eivät ole luotettavia, ei sitä ole aina maakaan! Jääkokkareet tippuvat, salamat lyövät, aallot pyyhkäisevät, ja joskus maa vain yksinkertaisesti repeää."

Synkkää siis on ja kaikenlaista outoa tapahtuu. Aluksi en pitänyt kirjasta lainkaan. Se vaikutti jotenkin teennäiseltä, väkisin väännetyltä, vaikka tekstiä Ahava tuottaa keveästi. Ehkä en ikämiehenä oikein osannut samaistua lapsen näkökulmiin, jotka ovat kirjan keskeistä antia.

Selja Ahava on koulutukseltaan dramaturgi. Se näkyy tekstissä. Taivaalta tippuvat asiat ei ole pitkää proosaa vaan episodimaisia katkelmia. Teksti on kurinalaista ja helposti luettavaa.

Jos en olisi asettanut itselleni tavoitetta lukea kaikki Finlandia-ehdokkaat, tuskin olisin tarttunut Ahavan kirjaan. Todennäköisesti en olisi lukenut myöskään Markku Pääskysen kirjaa (Sielut, Tammi), joka on kuin Ahavan opuksen pikkuserkku. Lasten näkökulma on molemmissa keskeinen.

On siis Finlandia-palkinnosta ainakin se ilo, että tulee luettua sellaisiakin kirjoja, joita ei muuten lukisi.

Ahavan ja Pääskysen kirjat ovat omassa lajissaan hienoja teoksia. Minun ykkössuosikkejani Finlandia-voittajaksi ne eivät kuitenkaan ole.

Arvioni muista Finlandia-ehdokkaista löytyvät täältä:
Hotakainen: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/201630-avioero-vai-murha
Lindstedt: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206426-seitseman-naisen-hurja-joukko
Lassila: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206734-dosentin-armain-aika
Rajala: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/206903-panu-rajala-intoilee-inhasta
Pääskynen: http://jormamelleri.vapaavuoro.uusisuomi.fi/kulttuuri/207092-paaskynen-ja-muita-lintuja

Pääskynen ja muita lintuja

Kun kirjailijan nimi on Pääskynen, on selvää, että linnut ovat hänelle tärkeitä. Markku Pääskysen uudessa kirjassa (Sielut, Tammi 2015), joka on yksi Finlandia-ehdokkaista, jopa kaikki tiet, kadut ja kujat ovat lintuja: Palokärjenkatu, Telkänkatu, Rastaankatu, Pöllönkuja, Kehrääjänkatu, Teerenkatu, Huuhkajankatu...

Sielut ei kuitenkaan ole lintukirja. Koulutyttö Maija ei ole aamulla ilmestynyt kouluun. Häntä etsitään koko päivän yhä isommalla joukolla. Vanhempien ahdistus kasvaa.

Kirjan päähenkilöiksi kasvavat koulupojat Taito ja Ilari, jotka puhuvat viisaita ja ratkaisevat lopulta Maijan katoamisen arvoituksen. Kirjassa lasten näkökulma hallitsee.

Takerruin aluksi yksityiskohtaan, lintuihin, kun en oikein osannut päättää, miten tähän Pääskysen kirjaan pitäisi suhtautua. Sen minäkin ymmärrän, että Pääskynen kirjoittaa kaunista suomea, teksti on paikoin kuin runoa lukisi.

Kun olen taipuvainen uskomaan auktoriteetteihin, kuten Finlandia-palkinnon esiraatiin ja Hesarin arvosteluihin, tulin siihen tulokseen, että Pääskysen kirjan täytyy olla taidetta. Ei siis tyhjänpäiväistä tekotaidetta, kuten heikkona hetkenä ajattelin.

Matti Mäkelä opasti Hesarissa, että Sielut on "syvähenkistä taideproosaa dekkarivetoisessa juoniajassamme" sekä yhtä paljon runoutta ja ajattelua kuin juonta.

Lukemisen jälkeen kirja jäi vaivaamaan. Kun vielä huomasin, että kirjan ensimmäinen ja viimeinen lause on täsmälleen sama, hämmennys kasvoi: "Jälkeenpäin he puhuisivat paljonkin tuosta päivästä, mutta he muistaisivat yksityiskohdat eri tavoin, he eivät kykenisi puhumaan johdonmukaisin lausein vaan ristiriitaisesti ja jollakin tapaa katkonaisesti sillä eihän ole mahdollista että näin oli tapahtunut."

Mutta palataan vielä lintuihin. Kun Maija jo nukkui omassa sängyssään, hän näki unia linnuista. Hän seisoi kotipihalla ja hänen ylitseen lensi tuhansittain erivärisiä lintuja.Yhdessä unessa Maija lensi lintujen mukana trooppiselle saarelle joka oli niiden koti ja jonne pääsi vain lentämällä.

Jo ennen varsinaisen kirjan alkua Pääskynen lainaa motoksi Platonin lennokasta tekstiä: "Jos sielu on omillaan ja siivekäs, se lentää ilmojen halki ja hallitsee koko maailmaa, mutta siivettömänä se vaipuu kunnes osuu johonkin kiinteään, johon se asettuu ja ottaa maallisen muodon..."

Sielut istuu hyvin siihen Finlandia-palkinnon esiraadin linjanvetoon, jonka mukaan ehdokkaat on valittu nimenomaan sanataiteen periaatteisiin tukeutuen, teksteinä, kirjallisuutena, romaaneina.

Paljon melua Normasta

Sofi Oksanen on Suomen menestynein nykykirjailija. Hänen uusi kirjansa on aina tapaus. Hänen ympärilleen on rakennettu vertaansa vailla oleva markkinointikoneisto ja vaikuttaa siltä, että Sofi on mielellään mukana tuotteistamassa itseään.

Kun Oksasen uutuus (Norma, Like 2015) julkaistiin tänä syksynä suurin juhlamenoin Aleksanterin teatterissa, seurasin suoraa lähetystä kotona Hesarin nettisivujen kautta. Oli burleskia, soittoa ja laulua, Pekka Haavisto haastatteli ja loppuunmyty sali taputti.

Olin Akateemisessa kirjakaupassa, kun Sofin kustannustoimittaja Harri Haanpää haastatteli häntä.  Ihmisiä oli paljon liikkeellä. Suuret banderollit mainostivat Normaa näkyvillä paikoilla.

Normalla ja Sofilla on komeat nettisivut. Kirjailijasta on otettu näyttäviä valokuvia, joita olen nähnyt mm. Instagramissa. Sofi poseeraa mielellään. Tukka on aina hyvin ja asut huomiotaherättäviä.

Normaa on mainostettu myös laajalla Suomi-kiertueella koko syksyn. Kiertueella on liikuttu sponsorin mainosautolla, jonka kyljissä komeilevat Norman mainokset. Kiertueen on sanottu tukevan Naisten Pankin toimintaa.

Tämä pitkä johdanto on tarpeen, kun puhutaan Sofi Oksasen uudesta kirjasta. Sen kohdalla ei voi ohittaa ulkokirjallisia asioita. Kirja tahtoo jäädä sivuseikaksi.

Kaiken rummutuksen jälkeen sain vihdoin luetuksi Norman. Se osoittautui pettymykseksi. Norma on keskinkertainen kirja.

Norman pääasia ovat hiukset. Kukapa muu sopisi aiheesta paremmin kirjoittamaan kuin Sofi Oksanen, joka tunnetaan näyttävästä tukkalaitteestaan. Ensin tulee tukka, sitten vasta Sofi.

Kirjan punaisena lankana hiusbisneksen lisäksi on naisten asema yleensäkin kauneusalan markkinoilla. Aihevalinta sinänsä on hyvä ja yllättävä, toteutus vain ontuu. Normassa on liian paljon asioita, jotta se pysyisi koossa.

Sofi Oksanen on hyvän puolella pahaa vastaan. Kukapa ei olisi. Tästä asetelmasta ei vain useinkaan synny hyvää kaunokirjallisuutta. Vivahteet puuttuvat, henkilöt jäävät etäisiksi ja yksiulotteisiksi.

Sofi Oksasen ydinsanoma on tässä: "Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa."

Norma on melkein enemmän tietokirja, pamfletti, hiusbisneksestä, kohdunvuokrauksesta ja kauneusteollisuudesta kuin kaunokirjallinen teos. Se sopiikin hyvin kampanjakirjaksi Naisten Pankille. Norma on kampanjakirjallisuutta.

Panu Rajala intoilee Inhasta

Panu Rajala on niin tuottelias kirjailija, että hän ei ehdi keksiä tekstejään vain omasta päästään. Hänen täytyy lainata, tai jos rumasti sanoo, varastaa muidenkin tekstejä.

Rajalan uudesta kirjasta (Intoilija, Fotografin muistikuvat, WSOY 2015) syntyi pienimuotoinen kohu, kun Ylen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen paljasti, että Intoilijassa on parikymmentä sivua  suoria lainauksia I.K. Inhan (1865-1930) kirjoista: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/11/12/onko-panu-rajalan-finlandia-ehdokaskirja-plagiaatti.

Rajalaa ryhtyi puolustamaan Hesarin Jukka Petäjä, joka pilkkasi Puttosta: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1447494038652. Rajalan lainaukset eivät ole juridinen ongelma, mutta moraalista kannattaa keskustella. Lukijalla on oikeus tietää, miten teksti on syntynyt. Seppo Puttonen on oikealla asialla.

Intoilija on taiteilijatarina miehestä, joka jäi kultakauden taiteilijoiden, kuten Sibeliuksen, Edelfeltin, Halosen ja Eero Järnefeltin varjoon. Inha oli monipuolinen taiteilija: valokuvaaja, tutkimusmatkailija, tietokirjailija, kääntäjä, keksijä ja innokas polkupyöräilijä.

Sibelius oli Inhan koulutoveri, johon hän vertasi itseään: "Hän on suurenmoinen, minä en ole mitään hänen rinnallaan, vaikka samaa koulua kävimme."

Inhalla ei ollut onnea myöskään rakkaudessa. Hän vertasi taas itseään Sibeliukseen: "Jos minulla olisi oma Ainoni, kelpaisin taiteilijana heidän piiriinsä siellä, nyt olen korpeen karkotettu kummajainen, koijan peikko, maan menninkäinen. Heille säihkyvät suosion säilät ja kajahtavat glorian fanfaarit!"

Rajala innostuu Inhasta ja tavoittaa vanhahtavalla tyylillään hyvin ajan ilmapiirin. Rajala osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Hänen tuotantonsa kivijalka ovat taiteilijaelämäkerrat, jotka ovat kautta linjan olleet korkeatasoisia.

Kirjailijan työ on siitä kummallista, että se on suurelta osin valehtelemista ja varastamista. Siinä mielessä Panu Rajala ei ole mikään outo tapaus.

Eräät kriitikot, kuten Ylen Seppo Puttonen ja Nadja Nowak, valittavat, että Finlandia-ehdokkaat eivät ole ajassa kiinni: "Kuusi teosta antavat erikoisen kuvan kirjallisuuden suhteesta tämän hetken yhteiskuntaan. Esiraadin valitsemat teokset eivät tunnu olevan tiukasti kiinni ajan merkittävissä ja ihmisten mieliä mylläävissä asioissa."

Toisenlaisen näkökulman tarjoaa Juha Hurme (Nyljetyt ajatukset), jonka mielestä taide ei ole ikinä ajassa kiinni eikä se selitä eikä opeta. Kirjoittaminen on rehellistä valehtelua ja taiteella on vain yksi velvoite: olla taidetta.

Valintaraati suosi ajatonta kirjallisuutta ja etsi hyvällä suomella kirjoitettuja kirjoja. Pintajulkisuus ei ollut mikään meriitti.

Esiraadin puheenjohtaja Iris Schwanck tiivisti: "On hienoa, että kirjallisuudesta puhutaan nykyisin paljon, myös ulkokirjallisista seikoista. Sitä tärkeämpää on, että Finlandia-palkintoehdokkaat valitaan ja esitellään sanataiteen periaatteisiin tukeutuen, teksteinä, kirjallisuutena, romaaneina."

Näihin raameihin Rajalan Intoilija sopii hyvin. On hyvä, että Finlandia-ehdokkaat eivät ole tänä vuonna muodikkaasti ajassa kiinni. Ensi vuonna kaikki voi taas olla toisin.

Maailman kylmin pääkaupunki

Itä-Aasiassa sijaitsevan Mongolian pääkaupunki Ulaan Baatar (Ulan Bator) on maailman kylmin pääkaupunki. Mongolia on myös maailman harvimmin asuttu valtio ja pinta-alaltaan maailman toiseksi suurin sisämaavaltio. Erikoinen, superlatiivien maa.

Vietin Ulaan Baatarissa ja sen liepeillä juuri viikon (4.-11.11.). Lensin Helsingistä Moskovan kautta Ulaan Baatariin. Lento Moskovasta kesti vain kuutisen tuntia.

Mongoliassa on yli kolme miljoonaa asukasta, joista pääkaupungissa asuu toista miljoona ihmistä. Kun saapuu Tšingis-kaanin lentoasemalle, ensi vaikutelma on kuin olisi tullut johonkin Euroopan pieneen sosialistimaahan muutama kymmenen vuotta sitten.

Vaikutelma vahvistuu, kun saapuu kaupunkiin. Vanhat kerrostalot ovat tuttua Stalinin ajan tyyliä. Nenään pistävät ikävät hajut: hiilen käyttö lämmitykseen aiheuttaa saasteongelmia. Ulaan Baatarin yllä leijuu sankka saastepilvi.

Pienellä Mongolialla on vain kaksi rajanaapuria, Kiina ja Venäjä. Mongolia yrittää ottaa kaiken hyödyn suurista naapureistaan. Pienellä ei ole varaa ryppyillä. Mongolialla onkin hyvät suhteet naapureihinsa.

Ulaan Baatarin keskusta on vilkas paikka. Autoja on niin paljon liikenteessä, että jalankulkija ei tahdo sekaan mahtua. Autoilija on myös katujen kuningas. Jalankulkija saa olla varuillaan.

Autokanta on yllättävän uutta. Japanilaiset ja eteläkorealaiset automerkit hallitsevat. Silmään  pistää, että ratti on usein oikealla puolella päin vastoin kuin meillä, vaikka Mongoliassa on oikeanpuoleinen liikenne.

Ulaan Baatarin ydinkeskustaa hallitsee Tšingis-kaanin valtava aukio, jonka laidalla on parlamenttitalo ja uudenaikaisia toimistorakennuksia. Kaikesta huomaa, että mongolit ovat ylpeitä historiastaan. Tšingis-kaanin patsaita ja kuvia on paljon.

Patsaista tyrmäävin on vähän pääkaupungin ulkopuolella keskellä ei mitään oleva 50 metriä korkea ratsastajapatsas, jonka korkeuksiin pääsee hissillä ihailemaan laajaa lakeutta.

Tšingis-kaani rakensi 1200-luvulla imperiumin, joka ulottui aina Eurooppaan saakka. Viimeinen suurkaani, Kublai-kaani, hallitsi valtakuntaa, joka lienee ollut kaikkien aikojen laajin imperiumi, jos merialueita ei oteta lukuun. Se ulottui Koreasta Unkariin ja Siperiasta Pohjois-Intiaan.

Ulaan Baatar on melko nykyaikainen kaupunki, mutta Mongolian sielu on maaseudulla. Kolmasosa väestöstä on edelleen paimentolaisia, jotka jurttineen kiertävät paikasta toiseen.

Minullakin oli mahdollisuus yöpyä jurtassa Gorkhi-Tereljin kansallispuistossa. Vaikka yöllä oli pakkasta reilusti yli kymmenen astetta, jurtassa tarkeni hyvin. Pökköä piti panna pesään pari-kolme kertaa yön aikana.

Mongolia on painijoiden, hevosten, jurttien, kotkametsästäjien, tammanmaidon, kurkkulaulun ja hevosenpääviulujen maa. Jos haluat erilaisia elämyksiä, mene Mongoliaan.

Dosentin armain aika

Jos kuvittelisi, millaisen romaanin yli 60-vuotias kirjallisuuden dosentti kirjoittaisi, se olisi juuri sellainen kuin Pertti Lassilan Armain aika (Teos 2015). Lassila, 66, onkin Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden dosentti.

Armain aika on Lassilan toinen romaani. Aiemmin hän on julkaissut lukuisia teoksia kirjallisuudesta. Lassila on kirjallisuuden ammattimies.

Armain aika kertoo lapsuudesta ja muistamisesta. Eletään sodanjälkeisessä Suomessa 1950-luvulla. Äiti, poika ja isoisä viettävät kesää huvilalla. Sota on yhä vahvasti läsnä. Eila-äiti on menettänyt sodissa peräti kaksi aviomiestä.

Lassila kirjoittaa kaunista suomea. Hän ei kikkaile erikoisilla sanoilla tai sanonnoilla. Hänen kielestään äidinkielenopettajat voisivat olla ylpeitä. Tunnelman luojana Lassila on parhaimmillaan.

Lassilan esikuvia lienevät Haavikko, Hyry ja Meri, nuo 1950-luvulla kirjailijanuransa aloittaneet modernit klassikot.

Jos olisin ilkeä, voisin pilkata, että Armain aika on tylsä ja tasapaksu kirja, jossa ei ole laaksoa ei kukkulaa. Tämä on niin "kirjallisuutta", että välillä haukottaa. Missä rosot, missä särmä?

Mutta kun en ole ilkeä, kehun, että Lassilan ohut romaani (148 sivua) on pieni helmi. Se pitää lukea hitaasti ja nautiskellen. Eihän se mikään itsestään selvyys ole, että kirjallisuuden tutkija osaa myös kirjoittaa hyvin.

Lassilan kyydissä ainakin tällainen suurten ikäluokkien kasvatti voi aistia jopa hajut ja maut, 1950-luvun tunnelman. Jos kirjassa ei paljon tapahdu, lukijan pään sisässä voi tapahtua sitäkin enemmän.

Armain aika on ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi. Sen täytyy siis olla hyvä kirja, kun arvovaltainen raati on rankannut sen kuuden parhaan suomalaisen kaunokirjan joukkoon tänä vuonna.

On hyvä, että Lassila on ehdokkaiden joukossa. Hänen köyhällä kustantajallaan ei liene varaa valtaviin maanlaajuisiin markkinointikiertueisiin, jollaisilla esimerkiksi Sofi Oksanen on kiertänyt koko syksyn.

Ei tule kaupungilla vastaan sponsoriautoa, jonka kyljissä komeilisi teksti: Armain aika. Ei ole käsitelty kirjan teemoja burleskin keinoin Aleksanterin teatterissa. Miesten pankki, jos sellainen on, ei ole tukenut Lassilan kirjaa. Huomion herättämiseksi Lassila ei ole tietääkseni pannut peruukkia  päähänsä eikä pukeutunut pellepukuun.

Armain aika on kirja, joka ilman Finlandia-ehdokkuutta olisi unohdettu vähin äänin. Kirja ansaitsee paikkansa ehdokkaiden kärkikuusikossa siinä kuin muutkin, vaikka itse olisin pudottanut sen täpärästi seitsemänneksi.

Anarkisti kravatti kaulassa

Professori Matti Klingestä ei tule ensimmäisenä mieleen anarkisti. Hän katsookin tarpeelliseksi selittää muistelmiensa kolmannen osan (Matti Klinge: Anarkisti kravatti kaulassa - Muistelmia 1972-1982, Siltala 2015) aluksi, mistä on kysymys.

Klinge viittaa vanhaan ranskalaiseen määritelmään: liberaali on (vain) anarkisti kravatti kaulassa. Myöhemmin hän tekee pienen lisäyksen, kun 1970-luvulla eräät kommunistien ajatukset kiinnostivat. "Mutta sittenkin olen enemmän anarkisti kuin kommunisti. Ja anarkisti on samaa kuin liberaali punaisessa kravatissa."

Samettipukujen ja maihinnousutakki-kulttuurin aikakaudella kravatista tuli Klingen mielestä  manifestaatio - siis henkisen itsenäisyyden eli intellektuaalisen anarkismin tunnus.

Klingen muistelmat ovat hämmentävää, mutta myös kiehtovaa luettavaa. Hän on häpeämättömän itsekeskeinen eikä peittele muidenkaan kehuja. Kun kirjoja ilmestyi, niitä yleensä kehuttiin ja "otettiin erittäin laajasti vastaan innostuksella". Jos kritiikkiä tuli, siitä ei paljon puhuta.

Muistelmien kansikuva kertoo yhden olennaisen asian Klingestä. Illallispöydässä hän istuu Ranskan presidentin Giscard d'Estaingin ja Urho Kekkosen takana. Klinge toimi valtiovierailulla Kekkosen tulkkina. Klinge viihtyy vallanpitäjien ja presidenttien seurassa.

Kun Kekkonen suostui maaliskuussa 1977 vielä kerran presidenttiehdokkaaksi, Klinge kirjoitti päiväkirjaansa: "Nähtävästi olen valistuneen despotismin tai bonapartelaisen kansankeisariuden kannattaja."

1970-luku oli Klingelle hyvää aikaa. Hänet nimitettiin professoriksi, hän löi itsensä läpi seurapiireissä ja pääsi vallanpitäjien suosioon. Klinge ymmärsi Kekkosen politiikkaa ja vierasti  suomettumispuheita.

Klingeä on sanottu yhden miehen juhlakulkueeksi, joka näyttelee hyvin Matti Klingeä. Näyttelemisen Klinge ohimennen itsekin myöntää, kun hän kirjoittaa: "Yritän luoda kuvaa jonkinlaisesta persoonallisesta professorista, joka tyyppinä inhimillisine - osin ehkä näyteltyinekin tai korostettuine - piirteineen antaisi yliopistolle jonkinlaista väriä."

Riemastuttavia ovat Klingen kuvaukset herrasväen illallisilta, joihin Klingen pariskunta osallistui aina, kun kutsu kävi. Kuvauksiin sisältyy tavallisen tallaajan näkökulmasta runsaasti koomisia piirteitä. Usein kutsuilta mentiin "nachspielille" Klingen kotiin.

Klinge kirjaa ruokalistat ja istumajärjestykset tarkasti. Saamme tietää, että Klingen illallisilla  alkupalat syötiin seisaaltaan snapsin kanssa, pääruokana oli vasikanpaistia lisukkeineen. Jälkiruokana nautiskeltiin usein jäätelöä punssikastikkeen kera.

Klinge tuli hyvin toimeen opiskelijoiden kanssa. Hän kertoo, miten vielä 40 vuotta myöhemmin silloiset opiskelijat muistelivat, miten hänellä oli luennoilla joka kerta erilaiset manshetinnapit. Ja luennot Klinge tietysti piti aina kokopuvussa.

Ottakaamme opiksi Klingen neuvot, joiden mukaan ratkaisevia ovat ensivaikutelmat: ryhti, pukeutuminen, ilmeet, kohteliaisuus ja iloisuus ratkaisevat.

Matti Klinge on ilmiö. Hän on jaksanut pilkkapuheista välittämättä puhua vuosikymmenet hyvien tapojen puolesta. Jos unohtaa tyyliseikat, historiantutkijana Klinge on ehdottoman pätevä ja aina kiinnostava.

Matti Klinge täyttää ensi vuonna 80 vuotta. Juhlavalmistelut lienee jo aloitettu. Juhlavuonna Klinge  saattaisi arvostaa valtioneuvoksen arvonimeä. Jos Klinge ei täytä kriteerejä, nimitän hänet todelliseksi valtioneuvokseksi.

Seitsemän naisen hurja joukko

Nyt otetaan miehestä mittaa. Syksyn kehutuimman kirjan (Laura Lindstedt: Oneiron - Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista, Teos 2015) päähenkilöinä on seitsemän naista ja se on leimattu feministiseksi. Kirjan teema tosin koskettaa niin miehiä kuin naisia ja on kohtalaisen iso: kuolema.

Kirjan motto on lainattu Leo Tolstoilta: "Kun minua ei ole, niin mitä on? Ei mitään. Mutta missä minä olen, kun minua ei ole?"

Seitsemän naista, newyorkilainen performanssitaiteilija, moskovalainen pääkirjanpitäjä, brasilialainen sydänsiirtopotilas, marseillelainen hienostorouva, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen, mallintöistä haaveileva senegalilainen ja itävaltalainen teinityttö ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan.

Lindstedt kuvittelee, miltä kuolemisen hetki saattaisi tuntua. Aika on menettänyt merkityksensä. Naiset ovat kuolleet, mutta henki elää. Heillä ei ole yhteistä kieltä, mutta he ymmärtävät toisiaan.

Tartuin kirjaan vähän epäröiden. Alku tökki pahasti, se oli suorastaan makaaberi, ja ensimmäinen luku oli nimettykin Danse macabreksi. Sitten yhtäkkiä jossain 100:n sivun jälkeen huomaan ahmivani kirjaa. Loppu meni lähes yhdeltä istumalta.

Lindstedt sekoittaa tyylilajeja taitavasti. Repertuaariin kuuluvat esseet, runot, sadut, näytelmät,  lyhyet vuoropuhelut ja mahtuu sinne tieteellinen tutkielmakin. Teos pysyy yllättävän hyvin kasassa, vaikka tyyli vaihtelee.

Tunnetilatkin vaihtelevat. Kirjailija itse kertoo päätyneensä Oneironissa seitsemään tunnetilaan: tyyneydestä paniikkiin, vihasta välinpitämättömyyteen.

Me jotka olemme elävien kirjoissa, emme useinkaan osaa suhtautua kuolemaan luontevasti. Siitä ei paljon puhuta. Lindstedt näköjään osaa, mutta hän onkin kuoleman asiantuntija.

Oneironia Lindstedt kirjoitti kahdeksan vuotta. Hänen gradunsa aiheena oli Sanat elämän ja kuoleman välissä. Tutkimuksen kohteena oli ranskalaisen kirjailijan Nathalie Sarrauten kaksi teosta. Sarrautesta hän viimeistelee myös väitöskirjaansa.

Oneironin johtavaksi hahmoksi kasvaa performanssitaiteilija Shlomith, joka saa myös viimeisen sanan: "Me olimme melko hurja joukko, eikö totta? Olimme kuoleman joukkojakin hurjempia."

Oneiron on vaativa teos, vaikka sitä on helppo lukea. Teksti soljuu luontevasti. Se on hyvässä mielessä korkeakirjallisuutta, jonka luulisi kiinnostavan myös kansainvälisiä lukijoita.

Lindstedt kirjoittaa venäläisestä kirjanpitäjästä: "Polina halusi, että kirjat todella merkitsivät, muuten niitä oli aivan turha lukea. Hän ei lukenut turhia kirjoja, sellaisia joista puhumalla pystyi tekemään itsestään helposti lähestyttävän työpaikalla."

Polina olisi pitänyt Oneironista, vaikka onkin turhan tiukkapipoinen lukija. Lukea voi myös huvin vuoksi ja aikansa kuluksi. Aina sitä jotakin oppii huonoistakin kirjoista.

Nyt kun olen vielä Oneironin vaikutuksen alaisena, heppoisilta tuntuvat monet ns. merkkihenkilöistä tehdyt romaanit, joita luen mielelläni. Kohtaukseni menee todennäköisesti kohta ohi ja palaan normaaliin olotilaan.

Tänä vuonna lukemistani kirjoista Lindstedtin Oneiron on vaikuttavin suomalainen kaunokirjallinen teos. Oneironin kaltaisia kirjoja ei julkaista kovin monta vuodessa eikä edes vuosikymmenessä.